Eilen perjantaina, muutti Nipsun pikkuveli, Pomo-pieni, takaisin kasvattajan luo. Pomon tarina on pitkä, enkä sitä tähän nyt kokonaisuudessaan raapusta. Hieman olen sitä kyllä jo aikaisemminkin  täällä valottanut. Pomsku-pieni kun ei oikein kasvanut niin kuin dobberin pitäisi. Senttien ja kilojen mukana jäi jälkeen myös henkinen kasvu, josta kertonee aika paljon se, kun ell totesi 16-viikkoisen Pomon henkisen kasvun olevan noin 5-viikkoisen pennun tasolla. Pomo tuli Katjan perheeseen seura- ja harrastuskoiraksi, sillä Nipsun kanssa Katja ei juurikaan voi harrastaa. Mutta mutta... kohtalo puuttui peliin, eikä Pomostakaan harrastuskoiraa tule. Päätös oli Katjalle vaikea, mutta pitkien pohdiskelujen jälkeen Katja päätti, että kasvattaja saa etsiä Pomolle uuden kodin, jossa se voi elää lemmikkinä, ilman sen suurempia aktiviteetteja. Vaikka tuntuu kurjalta antaa pois pentu johon on jo ehtinyt rakastua, sanoin minäkin Katjalle, ettei Pomon tilanteesta kannata kantaa huonoa omaatuntoa. Perheellisellä ihmisellä ei valitettavasti ole varaa pitää kotonaan vammaisten koirien hoitolaa (viitaten siihen että Nipsusta ei kovin aktiiviseen harrastamiseen ole). Ei ole varaa ajatella, että otetaan kolmas, josko siitä sitten tulisi se harrastuskoira.

Pomo oli meille rakas ystävä. Meille jäi siitä vain hyviä muistoja, se on sellainen kiltti pieni luttana, ei ihan perus dobberi pentu... Toivotamme Pomskulle kaikkea hyvää jatkossa, mutta toivomme myös ettei pikku-Pomon tarvitse kärsiä, jos selviää ettei sen terveys kestä aktiivista dobermannin elämää.

Sandra lähettää Pomolle paljon pusuja. Hei hei Pomo, meille tulee ikävä!