Sandra, meidän kovan onnen koira, koki eilen taas kauhun hetkiä. Ollessaan anopin ja muiden koirien kanssa Jannen veljen tontilla käymässä, päätti Sandra ottaa kiinni kiviä, joita heiteltiin pois tieltä, pusikkoon. Ja kuinkas sitten kävikään; Sandra saikin kiven päähänsä. Itse en ollut paikalla, mutta anoppi kertoi että Sandra oli kiljaissut ja juossut metsän läpi kiireesti takaisin kotiin (siis anoppilaan, matka metsän kautta ei ole pitkä, ja siinä kulkee tuttu polku). Saatuani tiedon tapahtuneesta, kiirehdin itse paikalle (onneksi olin kotona), ja tutkin Sandran pään. Toisesta sieraimesta tuli hieman verta, ja saman puolen silmä katsoi ihmeellisesti kieroon. Soitin päivystävälle eläinlääkärille, ja lähdimme Sandran kanssa ajamaan kohti Tamperetta, vastaanotolle. Puhelimessa lääkäri puhui kallomurtuman ja hermovaurioiden mahdollisuuksista, ja tietenkin pelästyin kovasti. Vastaanotolla tutkittuaan koiran hän kuitenkin sanoi, ettei olisi ollenkaan niin huolissaan kuin puhelinkeskustelun aikana. Silmän kiero katse johtui vilkkuluomesta, joka oli tullut silmän päälle (turvotuksen vuoksi?) ja nenäverenvuotokin oli lakannut kokonaan. Sandra sai kipulääkettä piikkinä niskaan, ja tabletteina mukaan. Nyt siis ei voida muuta tehdä kuin syödä kipulääkkeitä ja seurailla tilannetta. Koira kyllä vaikuttaa ihan normaalilta, on jo oma iloinen itsensä. Toivomme kädet ristissä että selvisimme säikähdyksellä, eikä jälkeenpäin ilmene minkäänlaisia vaurioita.

Koskahan nämä Sandran kohdalle sattuvat onnettomuudet loppuvat? Tänä vuonna on jo paikattu tassua, selvitty märkäkohdusta, tikattu silmää, ja nyt vielä tämä. Liekö Sandralla oma emänsä, edesmennyt Anni-enkelimme, suojelusenkelinään?